Isorokko sairautena
Historiallisesti isorokko oli yksi vakavimmista tartuntataudeista. Se oli variolaviruksen aiheuttama kuumetauti, johon liittyi tyypillisesti voimakas yleissairaus ja laaja rakkulainen ihottuma. Tauti tarttui ihmisestä toiseen pääasiassa pisaratartuntana, eikä sitä yleensä voinut sairastaa huomaamatta: oireet olivat selviä ja sairaus oli usein vaikea.
Nykyisin tautia ei esiinny väestössä. Maailman terveysjärjestö julisti isorokon hävitetyksi maailmasta vuonna 1980 rokotusten avulla. Suomessa tauti hävisi käytännössä 1940-luvulle mennessä, vaikka rokotuksia annettiin vielä myöhemmin varautumisen ja suojan vuoksi. Viimeinen laajempi isorokkoepidemia koettiin Suomessa vuonna 1936, ja yksittäisiä tapauksia todettiin vielä tämän jälkeen satunnaisesti.
Vaikka tautia ei nykyisin käytännössä tavata, sen tunteminen on edelleen tärkeää lääketieteellisesti ja historiallisesti. Isorokko auttaa ymmärtämään, miksi rokotuksilla, tartuntojen eristämisellä ja väestötason torjuntatoimilla on ollut poikkeuksellisen suuri merkitys vakavien infektiotautien hallinnassa.
Taudin aiheuttaja ja tarttuminen
Sairauden aiheuttaja oli variolavirus, joka kuuluu orthopoxviruksiin. Samaan virusryhmään kuuluvat myös eräät muut rokkovirukset, mutta ne eivät tarkoita samaa sairautta kuin isorokko. Siksi esimerkiksi vesirokko, m-rokko tai muut rokkonimiset sairaudet eivät tarkoita samaa tautia.
Tartunta tapahtui ennen taudin häviämistä pääasiassa pisaratartuntana sairastuneen henkilön läheisessä kontaktissa. Tauti ei tarttunut vielä itämisaikana. Tämä oli torjunnan kannalta tärkeää, mutta samalla vaikeutti varhaista tunnistamista, koska tartunnan saanutta ei voitu todeta sairaaksi ennen oireiden alkua.
Itämisaika oli tavallisesti noin 7–17 vuorokautta. Sen jälkeen alkoi voimakas yleisoireinen vaihe, jota seurasi ihottuman kehittyminen. Oireet etenivät yleensä vaiheittain.
Ero muihin rokkotauteihin
Rokko-sana esiintyy monen eri taudin nimessä, mutta kaikki nämä sairaudet eivät ole keskenään sukua eivätkä samanlaisia. Samankaltaiset nimet voivat aiheuttaa sekaannusta, koska sairaudet ovat kuitenkin eri tauteja. Isorokko oli variolaviruksen aiheuttama tauti, kun taas monet muut rokkotaudit johtuvat täysin eri viruksista.
Esimerkiksi vesirokko on eri viruksen aiheuttama sairaus. M-rokko kuuluu orthopoxviruksiin, mutta se ei ole isorokko. Enterorokko puolestaan liittyy enteroviruksiin. Nimen samankaltaisuus ei siis tarkoita samaa tartuntatapaa, samaa vakavuutta tai samaa ehkäisyä.
Kuumeinen rakkulainen ihottuma arvioidaan aina kokonaisoirekuvan ja mahdollisen altistuksen perusteella. Nykyisessä tilanteessa isorokko ei ole tavallinen selitys ihottumalle.
Isorokon oireet
Taudin alkuvaihe muistutti monen vakavan infektion alkua. Ennen ihomuutoksia potilaalle saattoi tulla korkea kuume, päänsärky, selkä- tai lihaskipuja sekä voimakas väsymys. Näitä seurasi ihottuma, joka muuttui vähitellen rakkuloiksi ja myöhemmin rupeutui.
Potilaan kannalta isorokon oireet olivat raskaita, koska tauti ei rajoittunut pelkkään ihoon. Yleistila heikkeni, kuume oli usein korkea ja ihottuma saattoi olla laaja. Rakkulat kehittyivät ajan myötä rupeutuviksi muutoksiksi, ja paranemisvaiheessa ruvet irtosivat. Ihomuutosten jälkeen saattoi jäädä pysyviä jälkiä.
Alla olevaan taulukkoon on koottu taudin tyypillinen eteneminen potilaan näkökulmasta.
| Taudin vaihe | Tyypillinen piirre | Mitä potilas saattoi huomata |
|---|---|---|
| Itämisaika | Oireeton vaihe tartunnan jälkeen | Varsinaisia oireita ei vielä ollut. |
| Alkuvaihe | Korkea kuume ja yleisoireet | Päänsärkyä, lihas- tai selkäkipua ja voimakasta väsymystä. |
| Ihovaihe | Punoittava ihottuma ja rakkulat | Ihomuutokset laajenivat ja muuttuivat vähitellen selvästi näkyviksi. |
| Rupeutuminen | Rakkulat kuivuivat ruveksi | Ruvet irtosivat paranemisen aikana ja ihoon saattoi jäädä pysyvä arpi. |
Taudin vakavuus ja seuraukset
Sairaus oli poikkeuksellisen vaarallinen etenkin aikana, jolloin väestöllä ei ollut rokotussuojaa. Historiallisesti noin kolmasosa sairastuneista kuoli. Tämän vuoksi isorokon kuolleisuus oli yksi keskeinen syy siihen, että rokotuksista tuli kansanterveydellisesti niin merkittävä toimenpide.
Taudista selvinneille saattoi jäädä pysyviä jälkiä. Ihomuutosten jälkeen kasvoihin ja vartalolle saattoi muodostua kuoppamaisia arpia. Joissakin tapauksissa jälkiseuraukset olivat vaikeampia, ja historiallisissa kuvauksissa mainitaan myös näköön liittyviä vaurioita sekä muita pitkäaikaisia haittoja.
Potilaalle näkyvin myöhäismerkki oli usein arpi, joka jäi rakkuloiden ja rupien parantuessa. Tällaiset jäljet olivat ennen rokotusten aikakautta yleisesti tunnistettu merkki sairastetusta taudista.
Isorokko Suomessa
Maan historiassa tauti liittyi erityisesti aikoihin, jolloin ihmisiä liikkui paljon, elinolot olivat ahtaat ja rokotussuoja oli puutteellinen. Suomessa isorokko aiheutti vaikeita epidemioita vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan yhteydessä olosuhteet helpottivat tartuntatautien leviämistä: ihmisiä oli paljon samoissa tiloissa, hygienia oli paikoin heikkoa ja rokoteaineesta oli pulaa.
Vuoden 1918 epidemioissa tartuntoja todettiin useilla alueilla, ja tauti levisi erityisesti paikoissa, joissa oli paljon ihmisiä ahtaissa oloissa. Rokotuksia pidettiin tärkeänä keinona hillitä leviämistä, mutta käytännön toteutusta vaikeuttivat rokoteaineen riittävyys, olosuhteet ja osin myös rokotusten vastustaminen.
Myöhemmin tauti väheni vähitellen. Viimeinen laaja epidemia todettiin vuonna 1936, ja yksittäisiä tapauksia esiintyi vielä 1940-luvulle asti.
Rokotuksen merkitys
Isorokon häviäminen maailmasta on vahvasti rokotusten ansiota. Isorokkorokote perustui lehmärokkovirukseen eli vaccinia-virukseen, joka sai aikaan suojan variolavirusta vastaan. Rokotetta ei annettu samalla tavalla kuin monet nykyiset lihakseen pistettävät rokotteet, vaan rokoteainetta vietiin ihoon raaputtamalla tai pistelemällä.
Onnistuneen rokotuksen jälkeen rokotuskohtaan ilmaantui paikallinen rokotusreaktio. Se kehittyi tavallisesti noin viikon kuluessa, muuttui myöhemmin kraatterimaiseksi ja alkoi parantua reunoiltaan. Tämän jälkeen ihoon saattoi jäädä rokotusarpi. Monilla vanhemmilla ihmisillä olkavarressa näkyvä arpi liittyy aiempaan isorokkorokotukseen.
Rokote oli tehokas, mutta se ei ollut haitaton. Koska se sisälsi elävää vaccinia-virusta, rokotukseen saattoi liittyä paikallisia reaktioita, kuumetta, imusolmukkeiden turpoamista ja harvinaisissa tilanteissa vakavia komplikaatioita. Tästä syystä väestötason rokotuksia ei nykytilanteessa suositella, kun tautia ei esiinny luonnollisesti.
Rokotteen käyttö nykytilanteessa
Nykyään isorokkorokotusta ei anneta tavalliseen rokotusohjelmaan kuuluvana rokotuksena. Koska tauti on hävitetty, laajamittainen ennaltaehkäisevä rokottaminen ei ole tarpeen. Rokotevarastoja ja varautumista kuitenkin ylläpidetään viranomaistasolla, koska tautia pidetään mahdollisena erityistilanteiden riskinä.
Jos todellinen altistuminen tapahtuisi, rokotusta voitaisiin käyttää altistuneiden ja heidän lähiympäristönsä suojaamiseen. Altistumisen jälkeen annettavaa rokotusta on pidetty tärkeänä osana tartuntojen torjuntaa.
Tavallisessa arjessa Suomessa ei ole isorokon tartuntariskiä, eikä rokotusta tarvita matkailun tai tavanomaisen terveydenhuollon yhteydessä.
Toteaminen ja erotusdiagnostiikka
Jos isorokkoa epäiltäisiin nykytilanteessa, kyse olisi poikkeuksellisesta tartuntatautitilanteesta. Tällöin potilaan tutkiminen, eristäminen, näytteiden käsittely ja altistuneiden kartoitus tehtäisiin viranomaisohjeiden mukaan. Pelkkä ihottuma ei viittaa isorokkoon tavallisessa vastaanottotilanteessa.
Monet muut infektiot voivat aiheuttaa kuumetta ja ihottumaa. Rakkulainen ihottuma ei sellaisenaan tarkoita isorokkoa. Erotusdiagnostiikassa huomioitaisiin taudin yleisoireet, ihomuutosten eteneminen, mahdollinen altistumistieto ja epidemiologinen tilanne. Koska luonnollisia tapauksia ei esiinny, tavallinen ihottumatauti on käytännössä lähes aina jokin muu sairaus.
Hoidon periaatteet
Koska tautia ei nykyisin esiinny luonnollisesti, isorokon hoito olisi Suomessa aina poikkeuksellinen tartuntatautilääketieteellinen tilanne. Hoitoon kuuluisi ennen kaikkea nopea tunnistaminen, potilaan eristäminen, altistuneiden selvittäminen ja tartuntaketjujen katkaiseminen. Samalla potilaan oireita ja yleistilaa hoidettaisiin sairaalassa tilanteen vaatimalla tavalla.
Historiallisesti rokotuksen haittavaikutuksiin varauduttiin, koska elävää vaccinia-virusta sisältävä rokote saattoi aiheuttaa joillekin vakavia reaktioita. Erityistä varovaisuutta tarvittiin henkilöillä, joiden puolustuskyky oli heikentynyt tai joilla oli tiettyjä ihosairauksia.
Rokotusarpi ja vanha rokotussuoja
Moni tunnistaa isorokkorokotuksen vanhasta olkavarren jäljestä. Rokotuskohtaan syntynyt paikallinen ihoreaktio saattoi parantua siten, että ihoon jäi pysyvä rokotusarpi. Arven koko ja ulkonäkö vaihtelivat sen mukaan, miten voimakas paikallisreaktio oli.
Vanha arpi ei yksin kerro luotettavasti nykyisestä suojatasosta. Aiempi rokotus on voinut antaa suojaa, mutta yksilöllistä suojaa ei arvioida pelkän ihomerkin perusteella. Jos joskus syntyisi todellinen altistustilanne, toiminta perustuisi viranomaisten arvioon, altistuksen laatuun ja ajankohtaisiin rokotusohjeisiin.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä on isorokko?
Kyseessä on variolaviruksen aiheuttama vakava tartuntatauti, johon liittyi tyypillisesti korkea kuume, voimakas yleissairaus ja rakkulainen ihottuma. Isorokko on hävitetty maailmasta rokotusten avulla, eikä sitä esiinny nykyisin tavallisena tartuntatautina Suomessa.
Milloin viimeinen isorokkoepidemia oli Suomessa?
Suomessa viimeinen laajempi isorokkoepidemia koettiin vuonna 1936. Yksittäisiä tapauksia todettiin vielä tämän jälkeen 1940-luvulle asti.
Miten isorokko tarttuu?
Tartunta tapahtui sairastuneesta ihmisestä toiseen erityisesti pisaratartuntana läheisessä kontaktissa. Itämisaikana tauti ei vielä tarttunut, mutta oireiden alettua tartunnan ehkäisy edellytti sairastuneen eristämistä ja altistuneiden selvittämistä.
